Syysmasista

 Heipparallaa!


Mä oon kotiutunu tänne aika hyvin, tosin ei periaatteessa voinu mitään muuta odottakaan, koska mähän oon jo asunu täällä tosi kauan ja periaatteessa tunnen jo koko kulttuurin ja kaikki saksalaiset ja niiden tavat.

Täälläkin on vihdoin syksy. Tosin nää kuvat on jo vähän vanhoja,
nyt on pudonnu jo melkein kaikki lehdet puista. 

Tai sit en. Mulla oli tossa pari viikkoa sitten semmonen semi kulttuurishokki / syysväsymys. Mua ärsytti kaikki Saksaan liittyvä, esimerkiks ruoka, bussit ja se, ettei täällä myydä Skyriä. Olin jostain syystä ihanan kesän ja muutenki ihanien lomien myötä tottunut siihen, että täällä paistaa aina aurinko ja jos ei paista, ni ei ainakaan sada. Ja jos sattuis satamaan, ni on ainaki lämmin. Jotenki aattelin, että kun täällä oli kerran kesälläkin niin paljon lämpimämpää ku Suomessa, että totta kai syksy jatkuu samanlaisena lämpimänä ja sateettomana ku kesä.  Ja niinhän se jatkuki, lokakuu oli lämpimämpi ku normaalisti. Lokakuun lopussa kuitenki tuli se syksy ja se kylmyys ja ne sateet. Aina ku sato, olin ihan myrtsinä. En puhunu mitään, ja jos joku kysy jotain, tiuskasin nopeesti jotain vastaukseks ja jatkoin mököttämistä. T oli ihan ihmeissään et mikä mua vaivaa, ja niin olin kyllä mäkin.

Sillon ku ei satanu ja ollu hirveen kurasta,
olin ihan normaali ja jopa ilonen siitä,
et syksy tuli tänneki.. 

Yhtenä päivänä ku mökötin taas autossa, tajusin et oon nimenomaan sen takia myrtsinä, ku oon tottunu olemaan täällä vaan lomalla viikon tai kaks. Okei, kesällä olin kaks ja puol kuukautta, mut sitä ei nyt lasketa. Lomalla ei haittaa, vaik yhtenä tai kahtena päivänä vähän satais, sillon voi sit hengailla sisällä ja tehdä siellä kaikkee hyödyllistä. Tajusin, et mun kuva Saksasta oli kultaantunu sillä aikaa ku olin Suomessa, ja nyt ku yhtäkkiä olikin kylmää ja sateista, ei ollukaan enää niin kivaa. 

Nyt ei sade ärsytä enää niin paljoa, enkä ees sadepäivinä tiuski, vaan puhun ihan normaalisti. Tosin tän alkuviikon oon ollu T:lle jotenki tosi vähäpuheinen ja ärsyyntyny, en tiiä mistä se johtuu. Jostain syystä ärsyynnyn jos se on luvannu hakee mut ja sitä pitää odottaa viis minuuttia kauemmin ku oli sovittu, tai jos se pyytää hakemaan sämpylöitä leipomosta ku ei oo ruokaa ja se ei ehdi ite hakemaan. Eilen esimerkiks ärsyynnyin molemmista aiheista ja meinasin ruveta kiukuttelemaan, kun en halunnu mennä enää ulos kylmään. No, josko se tästä vaik pikkuhiljaa menis ohi, yritän nyt kuitenki hillitä itteni ja olla kiukuttelematta ihan pienistä asioista, ettei mitään hirveetä riitaa tulis.. 

Maisema bussipysäkiltä :) 

Mutta siis, jos syyssademasista ei lasketa, oon kotiutunu tänne ihan tosi hyvin. Mietin just, että jos oisinki hakenu vaihtoon vaan vähimmäisajaks eli siks kolmeks kuukaudeks (en nyt oo varma oliko se kolme kuukautta enkä jaksa tarkistaa, korjatkaa jos oon väärässä..), ni mun pitäis jo nyt olla lähdössä. En haluais. En pystyis. Nyt on just vasta tottunu elämään taas täällä, tällä kertaa yksin, ja tottunu myös siihen, että T:n luo on ehkä puolen tunnin matka ja sinne voi mennä ihan koska vaan siltä tuntuu ja sille voi soittaa koska vaan eikä se maksa mitään :) nyt ois ihan hirveetä jättää kaikki täällä ja lähteä Suomeen, joten oon ihan onnellinen, että saan olla täällä vielä toiset puol vuotta. Totta kai oon onnellinen myös siitä, että mennään täks jouluks Suomeen ja päästään näkemään äiti, iskä, siskot ja niiden perheet. Niitä on ollut nimittäin ikävä, vaikka en oo sitä huomannu mainita..